Hinnasta tosin vielä puuttui Smk. 2,000:—, mutta saimme aikaan sopimuksen, jonka mukaan heti maksoimme Smk 3,500:— ja sitouduimme kuukauden kuluessa suorittamaan loput. Huonekalukauppias lupasi samana päivänä lähettää kaluston ystävällemme.
Omasta puolestamme kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme asianlaidan ja toivoimme, että ystävämme olisi valintaamme tyytyväinen.
Tarkemmin miettiessä tekoamme me kauhistuimme. Entä, jos huonekalusto ei ystäväämme miellyttänyt? Entä jos hän kieltäytyisi suorittamasta sitä kahtatuhatta markkaa ja huonekalukauppias kieltäytyisi purkamasta kauppaa? Jännityksemme kasvoi päivä päivältä.
— Ethän vain ole unohtanut kirjettä taskuusi? kysyin eräänä päivänä
Niemeläiseltä, joka tavallisesti unohtaa tärkeät kirjeet taskuunsa.
— Varmasti panin sen postilaatikkoon, sanoi Niemeläinen loukkaantuneena.
Tietysti löysin kirjeen hänen taskustaan! Lausuin halveksumiseni ja otin itse toimittaakseni kirjeen matkalle. Seuraavana päivänä Niemeläinen vahingoniloisena löysi sen minun taskustani. Samana päivänä saimme kirjeen ystävältämme.
/# »Omituista! Sikäläinen huonekalukauppias, jonka asiamies osti kalustoni, on nyt lähettänyt vanhan, kirotun kalustoni takaisin. Tiedustelkaa asiaa! Joko olette ostanut minulle uuden kaluston? Missä viipyy?» #/
Hänen mainitsemansa huonekalukauppias oli sama, jolta me olimme ostaneet kaluston. Mielemme valtasi hirveä aavistus. Emme kalvenneet, me tulimme keltaisen vihreiksi.
Aivan oikein. Olimme ostaneet ystävällemme hänen oman vanhan kalustonsa. Ja minkälaisesta hinnasta! Ja olimme tehneet velkaa!— Huonekalukauppias kieltäytyi jyrkästi purkamasta kauppaa.
Niemeläinen ehdotti, että nopeasti katoaisimme jäljettömiin. Jonnekin kauas, kauas, missä kukaan ei meitä tunne.