Takaisin luontoon.
Kamreeri Jutisella on paitsi vakinaista virkaansa vaimo, kesähuvila
Helsingin saaristossa ja kaksi lasta.
Näistä on erityisesti huvila herättänyt mielenkiintoani, ja koska kamreeri Jutinen varomattomuudessaan kerran erehdyksessä kehoitti minua käymään sitä katsomassa, kävin siellä viime sunnuntaina.
Torvisoittokunnan kaiuttaessa moniäänisesti iloisen marssin säveleitä lähdimme pääkaupungin rannasta. Minulla oli näet mukanani pelastusarmeija sekä rajaton määrä juutalaisia.
Puolen tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme erään saaren rantaan, missä ystäväni Jutinen seisoi jonkunmoisella epäilyttävän näköisellä puutelineellä ja viittoili tervehtivästi. Kamreeri Jutinen ja laivamies alkoivat sitten hilata minua ylös pahasti horjuvalle telineelle pelastusarmeijan veisatessa jäähyväisiksi »ylemmäs, ylemmäs yhä…» — he vielä jatkoivat matkaansa ja juutalaiset onneksi myös.
— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi Jutinen, lähtekäämme rantaan päin.
— Kiitos, sanoin minä, laskeuduin pitkäkseni ja aloin ryömiä.
— Jahah, vai tuolla tavalla, sanoi Jutinen. Me kyllä jo tavallisimmin kävelemme. Tämä on kyllä ollut oikea kunnollinen laivalaituri, mutta kevätjäät ovat tätä kahtena vuonna särkeneet, niin ettei ole tämän enempää jälellä.
— Eikö tätä voisi jotenkin korjata?
— Korjata! huudahti Jutinen pudoten ällistyneenä kahden tukin väliin.