— En minä ole miljoonien omistaja. Ei nykyaikana voi ajatella mitään korjauksia!
— Käydäänpä sisään, kehoitti Jutinen nostaen syrjään eteisen oven. Sattuivat saranat rikkumaan eikä tietysti voi korjata. Sepän kustannusarvio kohosi 150 markkaan, vapaaseen matkaan ja ylöspitoon. Onneksi meillä on tuo tukki, jota käytämme oven pönkkänä. — Ikävä kyllä en nyt voi tarjota mitään. Olisihan vähän uusia perunoita, mutta vaimoni, hm… vaimoni ei satu olemaan kotona.
— Ei pidä ajatellakaan, sanoin minä kohteliaasti kumartaen vaatekomeroon päin, josta kuului epäilyttävää kahinaa — eihän nykyaikana missään mitkään vieraitten kestitykset voi tulla kysymykseenkään. Monet naiset ovat vieläkin liian arkoja siinä suhteessa. — Hauskat ja ilmavat huoneet, muuten.
— Ovathan ne. Toisinaan kun oikein tuulee mereltä päin, tulee ilmaa niin kovasti, että ikkunat täytyy tukkia peitteillä ja lakanoilla ja matoilla. Viime kesänä oli vielä useita ikkunaruutujakin jälellä, mutta talven kuluessa nekin oli rikottu. Tässä on sali, tässä makuuhuone, tässä tavallinen huone, tässä keittiö — ainoa huone, missä sadeilmalla voi turvallisesti oleksia; välikatossa on näet hyvin suuri rako ja vinnille tunkeutuva sadevesi vuotaa tässä huoneessa vain siitä — eikä niinollen ennätä vuotaa katon kaikista pikku raoista, kuten toisissa huoneissa. — Tiedätkö muuten ketään varakasta vähäjärkistä, joka ostaisi tämän huvilan? Nyt heti. En usko, että se pysyy koossa ensi kesään asti. Ehdottomasti mahdotonta on nykyaikana pienimpiäkään korjauksia teettää. Itselläni ei siihen työhön ole aikaa eikä kykyä. Uuden rakentamista ei kukaan milloinkaan missään enää voi kuvitellakaan. Viettäisin kesäni matkoilla. Se tulee melkein halvemmaksi.
Hetkistä myöhemmin loikoilimme rannan hietikolla Aatamin puvuttomuudessa silmäillen puoleksi veteen vajonnutta, kumoon keikahtanutta uimahuonetta ja auringossa kimaltelevia aaltoja.
Päivän paahtaessa ja tuulen hyväillessä kuivettuneita jäseniä saattoi kuvitella olevansa luonnonlapsi Etelämeren saarilla.
— Oi, jatkukoon tätä vaikeata, kallista aikaa! — mietiskelin itsekseni — ihmiskätten rakennelmat rappeutuvat ja häviävät, luonnonlapsina, onnellisina, uusi aika näkee meidät asuinkuoppiemme ja kallioluoliemme edustalla häärivän. palaamme hitaasti mutta varmasti takaisin luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Herra Jakarin päiväkirjasta:
— — — Olemme päättäneet lähteä maalle jo helluntaiksi. Pois täältä kaupungin kivierämaasta, kauas pois. Helluntaisauna, riippakoivut, kukkivat tuomet, ahvenkarit, rauha, tuomentuoksu ja lehmänmaito odottavat. Mieli on niin kevyt. — Olemme päättäneet ottaa mukaamme vain välttämättömimmät tavarat. — — — Pelastuakseni uhkaavasta nälkäkuolemasta olen tänään käynyt salaa syömässä ulkosalla. Vaimoni on hommaillut matkavarustuksia jo kolmatta päivää. Pelkään pahinta. Hän väittää, että kahvipannu, makuuvaatteet, 2 tusinaa hillopurkkeja, 25 mehupulloa (tyhjiä), kaksi telttavuodetta ja suunnattomat mytyt erilaisia vaatteita, sateenvarjot ja kalossit kuuluvat välttämättömimpiin tavaroihin. — — — Nyt on kaikki hukassa! Hän vaatii, että lapsenvaunutkin on otettava mukaan. Hän sanoi minua sydämettömäksi hirviöksi lausuessani, että siisti pärekoppa on jälkeläisemme säilytyspaikaksi maalla sekä sopiva että riittävä. — — — Lapsenvaunukysymys yhä kärjistyy. Omasta puolestani vaadin nyt, että siinä tapauksessa mukaan on otettava myös piano, 1/2 syltä sekahalkoja, kaasumittari, jäljennös Takasen Ainosta melkein luonnollista kokoa, kirjakaappi, kiertomankeli ja sisäikkunat. — — — Synkkä pilvi on peittänyt kirkkaan aviollisen taivaamme. Olen poistunut kotoa. Luultavasti en enää koskaan palaja. — — — Jälleen kotona. — Lapsenvaunut otetaan mukaan. Lähtöpäivä on koittanut. Saa nähdä olenko illan tullen enää elävien joukossa. Olen saanut tavararöykkiöt siirretyiksi kadulle ja peukaloni pois sijoiltaan. — — — Kaikki ajurit ovat hävinneet jäljettömiin tästä kaupunginosasta. Olen käynyt pyydystelemässä niitä muista kaupunginosista. Olen saanut houkuteltua useita niistä aina perille asti, mutta nähdessään tavararöykkiön ne ovat paenneet kauhun vallassa. — — — En enää saa edes puhuteltua ainoatakaan ajuria kaupungissa ja sen lähiyhdyskunnissa. Ne pakenevat minut nähdessään. Huhu tavararöykkiöstä on nähtävästi levinnyt kaikkialle. — — — Olen viettänyt yöni kadulla vartioiden tavaroita. Koetin vartioida mahdollisimman huolimattomasti, mutta valitettavasti ei kuitenkaan mitään viety. — — — Olemme kantaneet tavarat takaisin. Luulen, että selkärankani on ellei poikki niin ainakin pahasti mutkistunut. — — — Vietämme helluntaipäivän Korkeasaarella. Toivottavasti kauniita ilmoja edelleen tulee jatkumaan.