Kirjakaapin ostaja.
Varatuomari Askola oli tosin vähän äkkipikainen luonteeltaan, mutta kaikesta huolimatta erinomaisen hyväsydäminen. Hyväsydäminen hän oli itseäänkin kohtaan; silmiinpistävän pyylevyyden ohella siitä oli todistuksena se seikka, että hän oli tahallaan jättäytynyt vanhaksipojaksi.
Askola oli ostanut itselleen huvilan Kekola-nimisestä huvilayhdyskunnasta, jonne oli 20 minuutin junamatka kaupungista. Täällä huvilassaan hän myytyään asianajotoimistonsa vietti huoletonta, ihanteellista vanhanpojanelämää.
Huvilan ja siihen kuuluvan maapalstan ohella Askolalla tietenkin oli irtainta omaisuutta, johon muun muassa kuului vanha, isiltä peritty kirjakaappi. Se oli keltaiseksi maalattu kömpelö, ja ruma, mutta se täytti — paitsi 1/4 huoneesta tehtävänsä erinomaisesti ja Askola oikein piti siitä vanhasta rukasta kaapistaan. Valitettavasti eivät Askolan ystävät siitä pitäneet. Etenkin hänen molemmat naimattomat vanhanpuoleiset sisarensa, jotka joka torstai kävivät hänen luonaan päivällisellä, olivat alkaneet oikein järjestelmällisesti ahdistaa kaappirukkaa.
— Se on vanhanaikainen!
— No vanhanaikainenhan nyt juuri onkin muodissa, intti Askola.
— Mutta se ei vielä ole kyllin vanha ollakseen muodissa.
— Annetaan helkkarissa sen sitten rauhassa vanhentua! Mitäs, jos minä sen nyt myyn polkuhinnasta ja sitten viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun se on täysi-ikäinen, ostan takaisin suunnattoman korkeasta hinnasta, niin pelkkää tappiotahan minä sillä tavalla tulen kärsimään. Ja sängyssänikö minä sillaikaa kirjojani säilytän?
— Älä laske typerää leikkiä. Ostat tietysti uuden.
— Joka on aivan uudenaikainen.