— Näyttävät olevan kestävät, virkkoi hän ja tokaisi sitten äkkiä:
— Mikä on teidän viimeinen hintanne?
— Viimeinen hintani, jupisi Askola… e-een… en minä ole ajatellut — kyllä hintani tulee olemaan hirveän suuri.
— Kuusikymmentäviisi tuhatta minä maksan, en penniäkään enempää.
— Oi oioi — vai arvioidaan minut sentään niinkin korkealle… mutta mennään, mennään nyt ulos täältä. Tuolla tien varrella on paljon koreita kukkasia, sinisiä, punaisia, keltaisia ja valkoisia. Ai ai, mennäänpäs sinne!
Mies astui aivan Askolan nenän eteen, katsoi häneen tuikeasti pitkän aikaa, aikoi sitten sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan vaan kohautti taas olkapäitään ja ravisti päätään.
— Nyt minä menen vähäisen katolle, sanoi hän senjälkeen Askolalle.
— No se nyt vielä puuttui! Ei sinne voi mennä, se romahtaa alas! Eivät ne tikapuut kestä! Soh, ei saa mennä! Siellä… siellä on musta sutari, joka tekee pahaa!
Mutta mies kiipesi kuin kiipesikin katolle.
— Jos se nyt putoaa alas ja taittaa niskansa, koituu siitä minulle sarja ikävyyksiä, valitteli Askola.