Ovela luonnonlaki.
— Hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies kulkien kiivaasti edestakaisin, hitto vieköön, hitto vieköön, hitto vieköön, hitt…
Meitä oli siinä raitiotiepysäkillä koolla valikoimaton seura. Satoi vettä ja lunta ja rakeita ja mahdollisesti vielä jotakin muuta; Helsingissä saattaa keskellä talvea sataa mitä tahansa.
— Ei se raitiotievaunu nyt tule ollenkaan, sanoi paperossien kaupustelija.
— Kyllä ne tulevat joka viides minuutti viidentoista minuutin väliajoilla, selitti posteljooni.
— Ohhoh, huokasi neiti, jolla oli ketun maalliset jäännökset kaulan ympäri kiedottuina.
— Neidillä on varmaankin kiire, sanoin minä haluten ottaa osaa yleiseen keskusteluun, — täällä maassa on kaikki asiat niin kehnolla kannalla, ajatelkaahan kun ei ole saatu tuotetuksi maahan rehukakkuja, rehukakkuja…
— Minä en ole mikään neiti, minä olen rouva!
— Anteeksi, en arvannut, että neiti oli rouva — tuota — että rouva oli rouva.
— Hitto vieköön, hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies, hitto vieköön. Hän kärsi silminnähtävästi korvinkuultavia sieluntuskia. — Kuulkaahan, sanoi hän tarttuen palttoonnappiini, joka jo kauan oli roikkunut yhden ainoan langan varassa ja nyt jäi hänen kouraansa. — Kuulkaahan — tämä taitaa olla teidän näppinne — neuvokaa, mitä minun on tehtävä vetääkseni luonnonlakia nenästä.