Mutta mustapartainen mies käveli ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli piintynyt vanhapoika.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla.
Laivurijuttu.
Siitä on nyt kulunut kaksikymmentä seitsemän vuotta. Olin toisena perämiehenä ranskalaisella laivalla, jonka nimi oli… no, yhdentekevä, mikä se oli. Kapteeni oli ranskalainen ja miehistö ranskalaista — lukuunottamatta kokkia, joka oli brasilialainen. Paitsi minua oleskeli laivalla toinenkin suomalainen, — muuan lääkäri. Perin hauska mies. Oli saanut periä enonsa — kahdeksansataaviisitoistatuhatta, mistä puolet oli mennyt testamenttiriitoihin. Saatuaan rahoja hän ei enää viitsinyt harjoittaa lääkärinammattiaan vaan oli kokonaan antautunut tieteelliseen työhön. Pienemmät vesieläimet olivat hänen intohimonsa. Tutki silloin paraikaa Tyynen meren eri vesikirppulajien ruuansulatuskanavien erilaisuuksia — helkkari!
Matkamme oli Valparaisosta Honoluluun. Lyhin ja suorin reitti käy
Marquesas-saarten itäpuolitse, mutta meidän oli matkalla poikettava
Tahitiin, joten tulimme tehneeksi melkoisen mutkan.
Olimme viisi päivää sitten jättäneet Tahitin. Lounaisesta kävi heikko tuulenhenki. Keskipäivän aikana näimme taivaanrannalla vaalean pilven. Se oli kuin seinä ja lähestyi lähestymistään vedenpintaa myöten. Pian se meidät saavutti, ja yhtäkkiä olimme paksun ja tiheän sumun keskellä. Niin tiheän, että olisi luullut kevyemmän miehen siinä voivan uida — ainakin korkkivyön avulla.
Äkkiä kuului ankaraa rytinää, laiva pysähtyi, huojui hetkisen ja kallistui pahasti. Sitten se taas lähti liikkeelle. Olimme ajaneet vedenalaisen karin yli siihen kuitenkaan tarttumatta. Laiva sai vuodon.
Ankkuri laskettiin, miehet komennettiin pumppuihin ja muutaman tunnin kuluttua oli rikkoontunut kohta korjattu vedenpitäväksi. Kuitenkin kesti joitakuita päiviä, ennenkuin laiva oli väliaikaisesti korjattu siksi hyvin, että uskalsimme nostaa ankkurin. Näinä päivinä sattui tapahtuma, josta aikomukseni on kertoa.
Kari, jonka yli olimme ajaneet, kuului koralliriuttoihin, joiden ainoa vedenpäällinen osa, pieni ruskeahko luodonpahanen, oli näkyvissä noin kolmensadan jalan päässä ankkuripaikastamme. — Sumupilvi hälveni jälleen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja ilma muuttui sietämättömän kuumaksi. Aurinko hehkui kuin sulatusuuni, tuuli taukosi kokonaan ja valtameren ääretön pinta oli lasityyni. Olin monasti nähnyt rajattoman vesiaavikon myllertävän peloittavina aaltovuorina, mutta tämä punertavan auringon kuumottama kuolontyyneys teki paljon kaameamman vaikutuksen. Tuntui siltä kuin raskas, tukahduttava, polttava kuumuus olisi herpaissut ja tappanut koko suuren, elävän meren. Terva kiehui laivamme kansilautojen liitoksissa, ja jos kulki avopäin, niin melkein sai tuntea hiusten käryä.
Tohtori antoi laskea veneen vesille ja lähti korallikaria tutkimaan. Hän palasi kuitenkin pian takaisin manaten ja noituen suomen, ranskan ja kokin kunniaksi — espanjankielellä. Hän ei ollutkaan voinut nousta karille. Hänellä oli ohuet kengät ja kuuma koralli oli polttanut niistä anturat puhki.