Sota-aikaa seurannut tupakkapula oli kipeästi koskenut Mäkelän isäntään, joka lähinnä itseään ja mahdollisesti hurskasta aviopuolisoaan ja kuuliaisia lapsiaan rakasti piippuaan, joka sekä vastoinkäymisten synkkinä syysiltoina että myötäkäymisen aurinkoisina lepohetkinä oli ollut hänen parhain ystävänsä.
Sanoin kuvaamaton kaipuu kuvastui hänen uurteisilla kasvoillaan hänen imiessään tyhjää piippua tai myrkytellessään itseään ja lähimpää ympäristöään polttamalla perunanlehtien, juhannuskukkien, vanhan tupakkakukkaron palasten, nuuskan ja herra ties minkä sekoituksia.
Hänen viime aikoina aikaansaamansa epätoivoinen käry oli sitä laatua, että emäntä alkoi vaatia pesäeroa. Tosin hän miehelään mennessään oli valmistautunut paljoa kärsimään, mutta liikaa oli vaatia, että hän maallisen elämänsä loppuvuodet viettäisi kytkettynä kytevään ja käryävään nahkurinverstaaseen.
Eipä ollutkaan Mäkelän isäntä kustannuksia ja vaivoja säästänyt hankkiessaan ne 30 tupakantainta, joita nyt keväisenä iltana istuttelimme, ja harvoin lienee isä varustanut lapsiaan elämän taipaleelle suuremmalla hellyydellä, toivorikkaammalla mielellä kuin Mäkelän isäntä vihreitä, arkoja suojattejaan tallintakaiseen väkevään multaan.
Toimituksen päätyttyä istuimme kauan pihakaivon kannella hautoen rohkeita haaveita tulevaisuuden suurista tupakkahalmeista sekä yleensä kansallisen kasviviljelyksemme uusista, ennen uneksimattomista urista.
— Jospa hyvinkin vielä kerran tämänkin kylän navetannurkissa kasvaa turkinpippuripuita — puissahan ne turkinpippurit…?
— Puissahan ne. Ja miksikäpä ei kasvaisi. Kun hyvästi lannoittaa ja apulannoittaa ja talveksi peittää huppuun kylmän varalta. Vaikka vielä inkivääriäkin viljeltäisiin!
— Heh heh. Inkivääriäkin. Ei se meikäläinen ole semmoisiin herkkuihin tottunut. Paitsi jos myytäväksi. — No, olenpa luojalle kiitos tyytyväinen, että on tupakat tiedossa. Kunpa säilyisivät ja kasvaisivat, menestyisivät ja lisääntyisivät.
— Ja täyttäisivät tupakkamaan!
— Ja piipun, heh heh!