Kului päivä. Kului pari. Jouduinpa vetelehtiessäni äijän tupakkamaalle.
Omituisen harvassa olivat taimet tallinseinustan puoleisessa päässä.
Luin taimet. Yhteensä 25. Ja niitä piti toki olla 30. Olivat
lisääntyneet väärään suuntaan.
Luin uudelleen. Yhteensä 25. Kaksikymmentäviisi. Ja niitä oli kuin olikin alkujaan ollut 30. Kolmekymmentä kallista tainta.
Viisi tainta oli siis hävinnyt. Tarkastin lähemmin taimilavaa ja totesin, että viisi toivorikasta tainta oli varastettu. Aioin ensin lähteä viemään surusanomaa isännälle, mutta muistaessani hänen kiihkeän, äkkipikaisen luonteensa ja tietäen, miten järkyttävästi tieto epäilemättä häneen vaikuttaisi, jätin aikeeni ja asetuin odottavalle kannalle.
Hän ei näyttänyt itse huomanneen mitään. Onnellisena vain edelleen vaali taimiaan pahoja aavistamatta.
Kului taaskin päiviä pari. Luin taimet. 10 puuttui. Siis vieläkin viisi tainta hävinnyt! Varkaus oli jatkuvaa laatua! Ja isäntä ei vieläkään ollut huomannut onnettomuutta. Nyt asiaa toki ei enää käynyt salaaminen.
Tein parhaani ilmoittaakseni hänelle vakavan uutiseni kohta mahdollisimman hellävaroen.
Suljin huolellisesti ovet, ettei talon turmeltumaton nuori väki saisi kuulla niitä voimakkaita Suomen kansan uudempia loitsusanoja, joilla hän tulisi purkamaan mieltänsä, ja aloitin varovasti puhumalla sääsuhteista ja vuodentulotoiveista. Senjälkeen siirryin puhumaan maanviljelijän ammatin vaikeuksista ja niistä kovista kohtalon oikuista, jotka usein tekevät hänen parhaat toiveensa tyhjiksi. Tämän jälkeen kohdistin sanani erikoisesti tupakanviljelykseen. Tupakka on meidän ilmanalassamme arka kasvi. Onnistuminen oli oikeastaan aivan poikkeus. Eikähän kai isäntäkään tätä tupakanviljelystä pitänyt muuta kuin pienenä kokeena, joka helposti saattoi epäonnistua. Hallat ja muut vaarat. Niin, suoraan sanoen, luulinpa, että tupakantaimia oli jonkun verran varastettu.
Päästyäni puheeni loppuun pidätin hengitystäni ja odotin isännän mielenpurkausta. Kun ei toki saisi sydämenhalvausta. Tai ryhtyisi johonkin toivottomaan tekoon.
Isäntä säpsähti, loi minuun pikaisen katseen ja lausui odottamattoman inhimillisellä äänellä:
— Ettäkö varastettu… joka paikkaan ne varkaat… ovat taas mullikat rikkoneet luhtaniityn aidan, täytyy keskellä kiireintä työpäivää lähteä korjaamaan. Näyttää se tuo tuulikin kääntyneen etelän puoleen. Kaipa näitä poutia jatkuu.