— Taas palaneen käry! Oliko se joku halpamainen viittaus!
— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt kirjani tänne.
— Heti, heti, minä vain…
— Liisa, Liisa, taivaan tähden, älä katso romaanin loppua!
— Mitä nyt? Katsonpa kuin katsonkin.
— Liisa, sinä et saa!
— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen, enkä mieheni orjatar. Minä olen… minä olen yhtä hyvin Suomen valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin. Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja… ja… minä katson tämän kirjan loppua! Katson.
— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi alkanut maailmanlopulla?
— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön, jota halveksii ja vihaa!
— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!