— Mmmmm, murisi verokarhu uhkaavasti.
Herra Jakari sulkeutui huoneeseensa, toivoi Pompeijin hävitystä koko kirotun maailman yli, heristi nyrkkejään ja vakuutti itselleen:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen iloinen ja tyytyväinen!
Puolta tuntia myöhemmin sanoi rouva Jakari:
— Tänään minun on saatava se talvikappa, josta olen turhaan saanut sinulle puhua 10,000 kertaa. Saanko sen kapan vai enkö? Vai annatko sinä vaimosi kurjiin ryysyihin verhottuna alastomana nääntyä kiljuvaan talvipakkaseen?
Herra Jakari antoi viimeiset vekselillä saamansa rahat kapan ostoon käsirahoiksi, lupasi hankkia loput, samoinkuin hattuun tarvittavat varat ja talousrahoja ja palvelijattaren palkkaa ja pikku Iivarin housukangasta ja Marjatan puseroa ja maitolaskun maksamista varten tarvittavat varat seuraavana päivänä. Ja sulkeutui huoneeseensa ja käveli edestakaisin 20 kilometrin tuntinopeudella.
Rouva Jakari kuunteli oven takana ja kuuli hänen hokevan:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin tavattoman iloinen ja tyytyväinen…
— Taivas varjele, sanoi rouva Jakari itsekseen, hän sanoo: iloinen ja tyytyväinen! Onko hän sairas! Minua peloittaa!
Sitten tuli sähkölasku ja kaasulasku ja kirje, jossa rouva Jakarin vanhemmat ilmoittivat tulevansa viikoksi vierailemaan. Herra Jakari sulkeutui jälleen huoneeseensa, josta kuului kolinaa kuin jokin huonekalu olisi lyöty säpäleiksi, ja rouva Jakari kuuli oven takana herra Jakarin hokevan: