Jos ennätykset johonkin suuntaan ovat saavuttaneet äärimmäiset rajansa, joitten yli ei enää voi mennä, niin me sittenkin, hm, menemme vielä vähän yli. Ja samalla väsymättä etsimme uusia suuntia uusille ennätysmahdollisuuksille.
Miljoonamiehemme hankkiessaan jättiläisomaisuutensa ovat joskus kuluttaneet loppuun järkensä niin ettei sitä enää ole sanottavammin jäänyt heidän jälkeläisilleen. Raharikkaat, mutta niukkajärkiset jälkeläiset kilpailevat kuitenkin hekin omalla tavallaan. Nimittäin siitä, kuka mielettömämmin kuluttaisi loppuun omaisuutensa. Johnsonin ikuinen maraton on kuvaava esimerkki siitä.
— Mikä maraton se oli?
— Ettekö tiedä! Maailman merkillisin maratonkilpailu. Dollarikuningas Johnson-vainajan poika, mr P.J. Johnson, järjesti suuren maratonjuoksukilpailun, jossa luvattiin 200,000 dollarin palkinto sille, joka viimeisenä saapuisi perille. Lähinnä viimeiselle luvattiin 100,000 dollaria, ja hänen edellään maaliin saapuvalle 50 dollaria.
Kilpailuun ilmoittautuneiden suunnattomat suuren lukumäärän vuoksi rajoitettiin osanottajia» luku sataan, jotka valittiin arpomalla.
Minulla on hallussani joukko kilpailuja koskevia sanomalehtileikkeleitä. Kas tässä kerrotaan kilpailujen alkamisesta:
»Lehtemme edustaja, joka uskollisesti oli seurannut kilpailuja siitä asti kuin kaikki 100 kilpailijaa varhain aamulla olivat lähteneet matkaan, näki nyt ilta-auringon viimeisten säteiden kultaavan monikymmentuhantista katsojajoukkoa ja kilpailijoita, jotka päivän kuluessa vähitellen olivat siirtyneet n. neljännesmailin lähtöpaikalta.
Ainoastaan kilpailija n:o 57, Smith, oli jo heti alussa vetäytynyt tien varrella kasvavan akaasiapuun varjoon, minne hän pystytti pienen teltan. Päivän mittaan hän sisusti telttansa aika mukavaksi. Nautittuaan valmistamansa aterian ja silmäiltyään sanomalehtiä hän luki iltarukouksensa ja valmistautui makuulle.
Yleisön mielestä Smithin juoksutekniikka sentään oli aivan liiaksi tavallisuudesta poikkeavaa laatua, joten väkijoukko alkoi yhä jyrkemmin esiintuoda eriävän mielipiteensä. Smithin telttaan sateli mätiä munia ja homehtuneita omenia.
Koska Smith äsken oli syönyt, niin ei hän huolinut täten odottamatta saamistaan ruokatavaroista, vaan palautti ne takaisin alkuperäisille omistajille niin tarmokkaasti, että pian oli ilmitappelu käynnissä.