Järjestysviranomaiset eivät sallineet. Järjestysviranomainen soitti mustapartaisen miehen ovikelloa.
— Ei minulla ole mitään antaa, enkä minä osta mitään, menkää hiiteen! sanoi mustapartainen mies.
— Minä olen järjestysviranomainen, sanoi järjestysviranomainen.
— Vai niin. Toiset sanovat, että heillä on kuollut mies ja toiset, että he ovat saaneet työpaikan, mutta ei ole matkarahoja, ja jotkut sanovat juuri päässeensä sairaalasta ja tuoksuvat viinalle, ja te sanotte olevanne järjestysviranomainen. Onko järjestysviranomaisilla niin huonot palkat?
— Minä olen tullut puhumaan siitä kissasta, joka riippuu teidän ikkunanne ulkopuolella.
— Ei siitä kannata puhua. Se on kuollut.
— Se on heti poistettava. Se ei saa olla siinä!
— Miksei saa olla? Täytyykö kuolleista kissoista maksaa veroa?
— Sakkoa niistä maksetaan! Ettekö ymmärrä, että se on pahennusta herättävä? Se on ruma! Se on vastenmielinen ja herättää inhoa ja suuttumusta yleisössä! Kissanraato — käsitättehän toki!
— Herra komisarjus, suvaitkaa katsoa ikkunastani näkyvää suuren kivitalon päätyä. Se on maalattu täyteen jättiläismäisiä, kirkuvan kirjavia kuvia. Siinä on pulloja ja punaisia piruja ja vaikka mitä. Ne ovat rumia. Ne ovat vastenmielisiä ja herättävät inhoa ja suuttumusta. Miksen minä saa pitää taloni seinällä pikkuista, vaatimatonta, kuollutta kissaa, jota kauempaa katsoen ei edes huomaa?