— Miksi juuri sentähden?
— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani. Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.
MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.
Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.
Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita parhaiten oli saatavissa.
Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle, lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.
Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£ järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi- ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.
Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin aina livistivät tiehensä.
— Made! huusi Niemeläinen.