— Hih hih!
— Hih hih!
— Ei, minä en jaksa enää kuunnella! parkaisi äkkiä suurin lipeäkaloista. Minä olen kuollut ja kuivattu ja mankeloitu ja lionnut, mutta en jaksa!!
Se roiskahti lattialle ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki 17 lipeäkalaa syöksyivät ulos ovesta.
Aino ja Kaino joutuivat niin jähmettävän kauhun valtaan, etteivät 5 sekuntiin saaneet sanaa suustaan.
Lipeäkalat löydettiin läheisestä metsästä.
KALEVALAA.
— No, huusi kiivasluontoinen nuori mies ja harppaili edestakaisin lattialla, — no, tänään tämä tekopyhä kansa jälleen viettää Kalevalan-päivää.
— Älä kuluta jo ennestäänkin kulunutta korkkimattoani, sanoin minä.
Mene kadulle juoksemaan, jos sinun välttämättä on juostava!
— Niin, sanoi nuori mies istuutuen kirjoituspöydän reunalle. Tänään koko kansa taas on ulkonaisesti täynnä Kalevalaa. Pukeutuu Kalevalapukuihin, syö Kalevala-päivällisiä, kuuntelee Kalevala-puheita, katselee Kalevala-näytelmiä, pitää Kalevala-iltamia, tanssii Kalevala-tansseja ja näkee yöllä Kalevala-unia. Ja seuraavana päivänä Kalevala on unohdettu, tykkänään unohdettu! Kalevalaa muistetaan mahtipontisesti kerran vuodessa. Yhden ainoan kerran! Vuodessa on kuusisataakolmekymmentä…