Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».
Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin, että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään pysyneet.
Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen. Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä. Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja saisimme suorittaa sen vähitellen.
Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin parempi kuin me.
Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme, joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt, mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä asiasta.
Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.
Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1 neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle, taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta se pääsisi puremaan.
Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti taiteellisen näköinen.
— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun tuohon seinälle?
— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!