"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää fallaamasta… nousee… nousee…"
Ärjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne tuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta Matti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen. Tanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli heittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko pimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä oltiin ja tunsi minne ajauduttiin.
Vene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki, niin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin toimeliaassa pitelemisessä.
Freeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti päähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi hänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo usein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan toimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.
Taas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti silmiään. Kellopoiju kaukana oikealla… vasemmalla brekersit… ja taas oli kaikki pimeää.
Matti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen ja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta oli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä edestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he koettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta myrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että hengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen myrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria maanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon Antin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan…
Eihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä jouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli hän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja kun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt uudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei malttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä selvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.
Olisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut tällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään kaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut mahdotonta.
Kumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä selvemmin — nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen matalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.
Salamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran vilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt airon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä ponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti tunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää ollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene pyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.