Edestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli. Hän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana häämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi ampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja ampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän silmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä. Heidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin käsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden verhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa. Hän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut huutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana. Vilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät hammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja vasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia; hän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä itsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka tuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.
Antti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen. Kalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat; kurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi sai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla tuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen painuivat kiinni.
Lähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä väsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta syvyydestä kuuli hän puhelun.
"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned", sanoi vastusteleva ääni, tällä kertaa yhä lähempänä. "Luodaan jo umpeen."
"Ei", vastasi toinen ääni; "pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä nurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen paholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi varmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!"
Antti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.
"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin. Raskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!"
Antti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.
"Kolme!"
Kevään esikoiset.