"Häh?" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.
"Tuota — kyllä, — kovinpa sinä nukut levollisesti", tavotteli Antti.
Mutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.
"Mitä lempoa se sinua vaivaa?"
"Ei — ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini."
"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se kuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?"
Ja tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta, Matti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi vedellä makeita unia.
Yksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön, kuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa, myrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa. Olihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja ylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin vietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä…
Kaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!
Sydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa kajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa tovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa liikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään, ja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät. Nyt se oli tullut se kamala hetki.