"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on kuusikolmatta Suomen junnua…"
Ja miehet katosivat yleiseen vilinään.
Antin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa siinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion komppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26 reipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja kookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä, muistaakseni Kaustisista.
Matkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta komppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa vaihtamaan.
Caviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden toisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa Mangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä, ilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita. Antti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa vedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta sateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä. Kuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia espanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt? Antti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko alkoi vallata hänet…
Aamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita teitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia liikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä iloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana eteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin saatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen toisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa läkkirasioissaan nuotiolla.
Sinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili kyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti syljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän hänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa, ajatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa niin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne aarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei mitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana — se oli sotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet kohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti rohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi hänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin päästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva ryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan…
Anttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko joltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat rauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista huomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän kokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.
Lopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan, iloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut millänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin uskalsi pudistella.
Antti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri rukka siellä kaukana valtameren takana — Merijärven takamailla. Siitäkin oli tullut Amerikan leski… Ihmetellä täytyi Antin, kuinka oli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä matkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli neljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan pääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava tietää hänen kohtalostaan — odottelisi vaan vuoden toisensa perästä. Eihän "Andrew Husk", joka oli hänen nimenään "rullissa", voinut ilmaista, että "se nyt oli se Huuskon Antti." Jospa edes Matti jäisi henkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän uudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.