Pirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan, johon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja tallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja lammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa, ja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.
Siinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa niittylatoa.
Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.
Vaikka kyllä oli koettanut.
Mutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin polkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli, täytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat tukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa…
Niin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei ollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle, hevoselle ja kolmelle lampaalle.
— Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät — ja hyvät oli Vänttinen vakuuttanut niiden olevan — niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin saisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän, kuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa, jatkoi Antti mietteitään. — Nyt ei enää kulu ansioista mitään vieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä nyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.
Hän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla kädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole kyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois semmoiset asukkaat…
Milloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli pelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden metsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.
Oli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin taivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.