Siellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.
Silloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen katseen…
"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?" kysyi Selma.
"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä, Vänttinen tietenkin vartoo… Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun sijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin valmistellut…"
"Olihan Vänttinen luvannut vartoa", sanoi Selma.
"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin ei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se on kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne turvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä…"
"Älähän nyt meistä… kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja ruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon päästä… Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä…"
"Mikä sinua huolettaa?" kysyi Antti. "Olenhan ollut joka talvi tukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!"
"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä mitään tietoja teistä tänne koko talvena… Ja muutenkin minusta tuntuu nyt niin raskaalta…"
"Älähän nyt kiusaa itseäsi…"