Mutta melkein itkusilmin Selma kertoi:
"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?"
"Viime yönäkö?" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut unta nähnyt.
"En tiedä oliko yö vai aamu", jatkoi Selma. "Mutta tuntui, että olin tulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas paksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle… niin tähti lensi toiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas päivä… Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta kuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman perässä…"
"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja reessä kuorma!" koetti Antti lyödä leikiksi.
Mutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:
"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!"
"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!" koetti Antti yhä leikiksi lyödä.
Selma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.
Hetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua: