"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä nyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä toimittaa jauhosäkin…"
"Kyllähän sinä meistä huolen pidät", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.
Hän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.
Antti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt hauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma tuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla on kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt…
Kaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.
— Nukkukoon, ajatteli Antti. — Ei lepo nuoressa hukkaan mene.
Hän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä. Haki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen puuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä, naskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa, haavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava monenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.
Mutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli tavallista hajamielisempi.
— Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme… niin on kuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata mieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää Selma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut turva, nyt ei.
Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista pelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä säästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset menneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.