Hätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.
Kun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui muistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko mitään unohtunut…
Silloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti vuoteeltaan.
Isän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti koko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen vuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan laittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita ympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.
Yrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän kylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen. Olipa siskoillekin ostanut paitakankaat.
"Olisit nyt vielä nukkunut", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin. "Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella, eipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman kotarustingin…"
"Jopa tuo nyt riittää", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä, että matkaan tulee lähtö.
Tukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut, niin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.
Yhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon hevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen ja monta säkkiä täytettiin silpuilla.
Siinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.