Kun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen
Yrjöltä:
"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?"
"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä kotia kuin nyt…"
Antti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli etelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.
"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet", arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.
Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.
"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö sai silppusäkit köytetyksi kiinni.
"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa lapsetkin nyt alkoivat heräillä.
2.
Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.