Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei syödessä vaihdettu.
Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena, valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin navetassa ollessaan.
"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.
"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä", myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.
"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä… Kylältä kyllä tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus kauttakulkuakin", puheli Antti.
"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.
"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa silmäten.
Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle, sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin. Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.
Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.
Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.