"Herroja ovat", sanoi Selma.
Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.
Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!
Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia loukkoon.
Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.
Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään. Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä maakivet rekirautoihin.
"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat järveltä pihaan.
Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten. Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet, uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.
Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa talvitietä.
Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.