Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta valmiiksi… ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se saattaa monella tavalla puoltaa.
Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti, että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen enempää…
Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.
— Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät välit jäivät!
Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka parhaansa oli koettanut.
Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli kovaa kivikkorovaa.
Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.
"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä… Tästä on kyyditty Pasmajärveen… Tulehan sisälle, niin kuulet."
Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös, ja Antti seurasi perässä.
"Sepä nyt oli… Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli", päivitteli Antti.