Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa häntä vastapäätä.
Eron hetki läheni.
Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.
Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin tuskanhuutona siinä äänsi:
"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"
Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään jotakin.
Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä oli kumma kiilto.
Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:
"Annahan kävellä sitten!"
Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.