Antti seurasi puolijuoksua perässä.
Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti, kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.
Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.
Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se tuntui sydämen tuskaa helpottavan.
Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.
Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat poromiehet kulkeneet — ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.
Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.
Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.
Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.
"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival — tätä kun näin vähän lumen aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa. "Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät, kulkevat tämän kylän läpi."