Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui nopeammin.
Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon, mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.
Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.
"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä
Anttia.
"No, jopa sitä viimein… kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi
Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.
"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin…?"
"Sinne vain…"
"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa… Kuka tämä kumppanisi, nuori mies on?"
"Minunhan se on poika", hymähti Antti.
"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas, vielä vankempi mies kuin isästä."