"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.
Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.
Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.
Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.
Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.
Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.
Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.
Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita saattoivat olla.
Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat. Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla makaavia miehiä.
Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.