"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin, toisten keskusteluun puuttuen.
Eräs vastasi:
"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."
Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.
— Olkoon kuka hyvänsä… Mitäpä minä hänestä, — arveli hän ja vaipui omiin ajatuksiinsa.
Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?
Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika, joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.
Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui raskaaseen uneen…
* * * * *
Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?