Ne siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa tallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.
Antti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen jotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.
Antti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti ylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti kuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.
Hän palasi pirttiin, mutta ei puhunut havainnostaan mitään, vaikka muutamia miehiä oli jo nousuhommassa.
Aamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet taipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja kolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta suksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.
Antti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo ensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset ehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen, ajaisi eillimmäiseksi.
Tie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan pitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.
Seuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen asti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi ruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi kylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.
Oli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin perille joutuakseen.
Suuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän matka, aivan asumatonta kiveliötä.