Sitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä roikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat saavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla taipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla pienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.
Antti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset saapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.
Nyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että puhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan pirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti ei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.
Antti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja käveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin tavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.
Joka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo
Airiselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.
— Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? — mietiskeli Antti. — Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi käsirahatkin jättänyt?
Hän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.
Kun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.
Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin pirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli hyvä hevonen… se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä sen verran, että hyvästi toimeen tulivat.
Niin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen puheille.