"Pois alta!" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä täyttä juoksua alas.
Vai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.
Kun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki mitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli viiksiniekan olevan.
"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu, Vänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki", sanoi hän pojalleen.
Taival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää, päivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi taivaalle.
Erään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia kuivia ruisleipiä sen syötäväksi.
Ei kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista, avaraa Lapin tunturimaailmaa.
He jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla likellä Airiselän maita.
Antin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille, niin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen… että viinanmyyjä on… jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri… Vänttinen kyllä selvän ottaa… Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle viinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.
Tie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen korpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa valossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton taivaanranta siinsi tumman sinertävänä.