Vihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään puulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet. Suuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä ja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä synkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.
"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?" kysyi Antti ensimmäiseltä mieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.
"Tuolla se kirjoittaa konttorissa", vastasi puhuteltu.
Antti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.
Yrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja loimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin puheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella hevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät puheisiin.
Yrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen oli matkarahatkin Antille jättänyt.
"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa", arveli
Syrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.
"Tuttavat ne ovat… Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa", kertoi Yrjö.
"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen varteen", arveli Syrjänen.
Ja niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä
Vänttisen puheilla.