3.
Airiselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä Venäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä pitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia laaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli puuhun iskenyt.
Erämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten hyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne erämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina Airiselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman markkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä petäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla, miljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt oli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä luonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.
Mutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen kupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat vastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha, kiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta voimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja Lapin aarteet hyväkseen käytti.
Antti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin kirjoittelevan.
Vänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa ollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi oikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus. Ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään toista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen, harmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.
Oikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei täällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään. Tarmokas, kokenut mies piti olla — semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin tietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin onnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli koitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi annettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se tiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.
Kuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa työstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.
"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin", tervehti Vänttinen Anttia, ja hänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.
"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?" kysyi hän sitten heti, kulmiaan rypistäen.