"En minä tässä vielä…"
Vänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja sikaaria poltellessaan hän puheli:
"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin… Minä olen tässä tänään ollut hyvin pahalla tuulella… Tänne oli ilmaantunut viinakauppias… Ei oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse pääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt… lakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle… Etsittiin ja etsittiin… Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme… lähempää kuin arvasimmekaan… metsästä suksenladun alta… Ja murusiksi jokikinen pullo… monta kymmentä pulloa pirtua…"
"Soo, soo… jopa se sattui", sanoi Antti.
"Joo", jatkoi Vänttinen. "Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä juopoille että viinanmyyjille…"
"No, jo minä sen tiedän", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja astuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:
"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa… pitäisi saada sanotuksi… kun ei olisi kuuntelijoita…"
Vänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan huoneen perälle.
Antti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt ja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä…
Vänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.