"Pitkäviiksinen mieskö se oli?" kysyi hän.

"Niin oli… oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä", vakuutti Antti.

"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!" pamautti
Vänttinen, synkkänä kuin ukkonen.

Antti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren takkatulen ääressä.

Yrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.

Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.

Pirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka puulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun poliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään…

Pian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja he lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu ei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.

Vänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja herätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.

Se seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet perille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet eivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.