"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat", arveli Antti Vänttiselle.
"Niin alan uskoa minäkin", myönsi Vänttinen. "Aivan varmaan olivat nämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin."
Ja levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.
Antti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin pirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen, koukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja ajettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä kodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen, työnjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle lähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he ottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä muuta.
Antti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä, millaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko puut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa? Oliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?
Syrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta ajoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.
Niin siinä juttelivat.
Ja vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun aamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi oli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli julman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä, kahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja, kirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.
Niin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.
Anttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella oli varren valmistanut.