"Otahan varoiksi enempi köyttä", ehdotteli Syrjänen, "sillä puut ovat jättiläisiä siinä sinun sarassasi."
Ja Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.
Niissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö joutuivat kodalleen lähtemään.
Puulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla ilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät, painui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti siitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.
Syrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja, hiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies oli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.
"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi sinua varten sen saran jättää…"
"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa", selitti Antti, nauru suupielessä. "En kuullut moittivan kertaakaan…"
"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa", jutteli Syrjänen yhä. "Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen… Eivät lähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle… Vaan parempi palkka niistä maksetaankin…"
"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet", kehaisi Antti.
Hetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen: