"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?"
"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta miehestä pystyy yrittämään", vastasi Antti poikansa puolesta.
Ja niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen uomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo hämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se oli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli tallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan lakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.
Tukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.
"Nyt olemme perillä", sanoi Syrjänen. "Ruvetkaa taloksi ja pankaa hevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään… se on tästä kilometrin päässä…"
Pian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin omalla pihallaan.
Ilta tuli, pakkanen kiihtyi.
Mutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan valmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia tukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin elämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi peurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi valveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan. Mutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia ympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata…
Herran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri yksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan, Lapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana nousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.
Ja niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä, missä ihmisvoima oli mitätön.