Mutta Vänttisen yö oli levoton.
Aamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua, Vänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen miehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä oli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset eivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria takaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä tavanneet.
Eräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä kylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan laukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla hevostaan kuin hullu… oli ollut hänenkin päällensä ajaa… Reslareki oli ollut ja loimilla peitetty…
"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?" keskeytti Vänttinen miehen kertomuksen.
"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin muistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat jäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa", muisteli mies.
"Se rietas se on ollut", sanoi Vänttinen. "Entä näitkö muuta?" tiedusteli hän lisää. "Näkyikö Hyrränperässä… oliko siellä juopuneita?"
"Älkäähän! Malttakaahan", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan.
"Malttakaahan, kun kerron…"
"No kerro sitten", tokaisi Vänttinen malttamattomana. "Näitkö poliiseja tai kuulitko?"
Mies jatkoi levollisesti:
"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta näytä, vaan ei herraksikaan sovi… Ajelin eteenpäin — noin kilometrin verran — niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme poliisia… jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli…"