Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.
"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin hevosensa… Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven Antille sana, jotta tulla niin pian kuin… vaikka heti, että työhön pääsee… Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin…"
Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.
Isäntä ryiskeli.
"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."
"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi isäntä, Vänttistä moittien?
"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli… eikä minun enempää sopinut vaariakaan… Hyvä on mies ja suoraluontoinen", kehui Antti.
"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla pitää", moitiskeli isäntä yhä.
"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään. "Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle, että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.
"Joo, joo, sepä se… lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.