Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta lähettää… Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.
Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti… Antille oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti auttanut.
"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"
"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu… Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon… Nykyään kun hakkuumiehet ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi…"
"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka niille jääpi ruokatavaraa?"
"No niukalta jääpi — ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin", vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada… Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi… Jouluksi tuota jo ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."
Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.
"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen…"
"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen…"
Mutta isäntä tenäsi: