"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän toteen, että olen rahat sinulle antanut…"
"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin vieraiksimiehiksi.
Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.
Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä kehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten yllinkyllin tarverahaa.
Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä.
Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.
Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi.
Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti hyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.
Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.
Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.