Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia.
Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven jäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän hyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.
Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa metsäherralle esitti.
Metsäherra suostui.
Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin Ahvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi elettävä talo.
Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti sinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.
Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.
Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään saajon — Lastusaajoksi nimitetyn — päässä kääntyi metsään linnunpyydyksiään kokemaan.
Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi tulla tuisku!
Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin alkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren ikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat tummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti takaisin polulle päin.