Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta lunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.
Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät suuhunpantavat matkassaan.
Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan ruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä herättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman, sairastelevan lapsen kanssa.
Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa oli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli vaipumassa metsänrannan taakse.
Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.
Antti käveli talliin.
Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt syyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että kouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella, lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta hevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle työtoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle. Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli Vänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana Lapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena ollutkaan.
Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.
Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli nyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.
— Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan, — ajatteli Antti. — Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa hakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.